Vahaliidut

                                             

Kuvia kuvia

Iso pinkka kuvia odottaa kirjahyllyssä, ei vaan tahdo saada aikaseksi ottaa kuvia ja siirtää tänne. Kirjoittamisen tarve on hävinnyt johonkin, tai olen ammentanut itseni tyhjäksi siltä saralta. (tyhjä olo onkin, kun asiaa pohtii) Ehkä se on hyväkin asia (?). Luulen että kynään vielä tartun, mutta kesityn nyt kuvalliseen ilmaisuun.

Suru

Hyvä syy sytyttää illalla kynttilä.

Olen päästänyt irti (nyt voin sen sanoa),
vaan kädet vieläkin tärisee
Jonnekkin olen menossa, kompassi on rikki ja
suuntavaistokin on luokkaa
eksyin kerran kellariini
Sokeanakin voi kulkea,
kun vain antaa virran viedä, eikä aina
melo täysillä ilman liivejä.

Kun ei ole enää mitään vuodatettavaa,
hanat on kiinni ja kaikki vaan on.
Täytyy vaan olla.
Olemisen vaikeus, sisäistäminen, hyväksyminen
täyttyminen, niinhän se menee.
Mutta aika, ei enää hitaammin voisi kello käydä.

Nyt kun olen tyhjä teekuppi, odottaen kuumaa kylpyä,
en kaipaa hämmentäjiä, vain hetken rauhaa
Hämärtyvään iltapäivään kanssasi.

Sinä joka hyväksyt minut sellaisena, tälläisenä, ja tuollaisena.
Pysähdyt kun minä pysähdyn, jatkat matkaa kun minäkin jatkan.
Pidät jalat maassa ja vierelläsi minä seison,
paljain jaloin.

Miksi heikkonakin täytyy olla vahva?
Kenelle olemme vahvoja, itsellemme, vai toisillemme?
Kysyn nyt kaikilta vahvoilta ihmisiltä, kuka sinua ei hyväksynyt?
Kenelle sinä tuotit pettymyksen? Kenelle sinä nyt elät?
Ketä sinun ympärilläsi on? Ovatko he vahvoja?
Vahvuus, so last season...

Mahdollinen tuntuu mahdottomalta
ja mahdoton mahdolliselta
en vain tiedä kumpi tuli ensin
muna vai kana

On oikea ja väärä,
joskus väärä antaa hengitystilaa
oikea kiristää otettaan kurkulla
Happi voi loppua jonain päivänä

Mahdoton on hyvin lähellä mahdollista
ojenna kätesi
Hitto, vaikka varpaasi
Katso minua ja tehdään se päätös
että jäljelle jää vain mahdollinen

Kun minä putoan
on sinun tehtävä ottaa kiinni
Vaikka vapisevin käsin kannateltava

Jos putoan
ja kädet taskussa kävelet pois
käännät selkäsi
ei mikään köysi ole niin paksu
että se enää kestäisi enää sinun minua nostaa

Jos putoaisin
ilman sinun kannattelua
Olisi pohjalla kylmää ja kosteaa
tuntematonta, nousevaa
kasvillisuutta

Älä anna minun pudota
jos en itse jaksa pitää kiinni
Viimeisillä voimillasi
kannattele minua

Kun maailma vittuilee ja menee piiloon
jään minä sen laidalle
On vaikea olla hyppäämättä

Tuska on sitonut minut sisälleen
eikä anna lentää
Ahdistus on ahminut
pikkuisena välipalanaan

Näitäkin hetkiä

Iltaisin kun silitän hiuksia
pienten takkutukkien
tallukan ja apinan
Tunnen jonkun puuttuvan,
ei vielä sylini täysi ole
sydämenikään

Pieni kantapää, viisi varvasta
pienen hetken sen voi tuntea ja nähdä
välissä vain muutama pinkeä milli

Sen sinäkin muistat!

Hitaasti saavuit, ääneti
Sininen ja pieni vasta käytävällä
parkaisit tervetuliaishuutosi
Elämä tuli, kirkasta, kylmää ja
pelottavaa

Sen onnen muistaen
ajan kulun unohtaen
Valtaa kuitenkin suru
siitä pienestä
kenen varpaita ei koskaan laskettu

Sitoutumien , on niin helppoa
Aikuisenakin, oma lapsi on aina oma lapsi
Katkeaako napanuora koskaan

Solmuja, kasa lankaa,
sidottuja silmiä
köytettyjä käsiä
pakkoja
Sitoutumista?

Ei ole sinua, ei ole minua
on me
Kriisien kasvattamana
Sitoutuneena

Yhteinen ateria,
(ei kuitenkaan viimeinen ehtoollinen)
auttava käsi, kohtaaminen
silmiin katsominen
pelotta

Puretaan kaikki! Ja rakennetaan!

Ajoittain, jostain tiedostamattomasta syystä
palaan lapsuuden kotiini unissa ja ajatuksissani
Unet ovat usein painajaisia vaihtelevalla kokoonpanolla,
mutta kenttä on aina sama

Silti se on niitä harvoja paikkoja
missä tunnen hiljaisuuden sisälläni
ilman keuhkoissani
turvan

Lapsuuden kodissani en tahdo olla lapsi,
enkä unissanikaan sitä siellä ole

Mitä painajaisia äitini näkee, sitä en tiedä
mutta sinne palaa hänkin
jostain tiedostamattomasta syystä
ajoittain

Jos ei katso silmiin,
ketä silloin pelkää?
Näkisikö siellä toisen ihmisen vai itsensä
ja kumpaa ei tahtoisi nähdä?
Kuka pelkää ja ketä?

Kahvi maistuu erilaiselta
kuka katsoo peilistä takaisin?
Ihokarvat nousevat pystyyn,
Tunnen jokaisen hengenvedon ja nielaisun
Tärisen, ja painajaisiani ei voisi edes kuiskata.
Vaikka mikään ei ole muuttunut
ei mikään ole
ennallaan (minussa)

Vaihtuneet värit
hiljenneet äänet
hiipuneet jäljet
mutta ei

Edes höyheniä en kantaa jaksaisi
tänään
Julmasti auki revittynä, tyhjänä
valmiina

Syvälle ovat juurtuneet
ja versot kohoilevat hiljalleen kohti sinistä
Ja minä keinun, kasvoillani tuuli ja armo

Kuin noita roviolla poltettu
harmaana hiljaa hiipuneena hiilenä
Keinun ja hymyilen versoille
ne kutittelevat varpaitani
Olen nyt valmiina

Joskus tuntuu
että olen tullut toisen naisen elämään
Kuka hän on?
Oppisinko olemaan tuo nainen
oppisiko hän olemaan minä.
Jos jäisin, mihin hän menisi
tai mihin minä menisin jos hän jäisi
Onko molemmille tilaa
vai onko toisen mentävä?

Sukellus menneisyyteen, keuhkot täynnä ilmaa
Punainen kaasugrilli, kärähtäneen makkaran tuoksu
Ilman raikkaus tuo minut pintaan

Savun katku, rantasauna on lämmin
Löyly on lempeä, puhdistava, järvivesi uudistava
Melkein hiljaista

Ne nuket pölyn seasta
arvossaan korvaamattomat
pienet vaatteet, niissä näkyy aika
Kuin partio, pelastamme,
etsimme yhdessä
ja totisesti sen löysimme
ilon

Vuosien ikävä siirtyi meihin
lähtö
Soitellaan ja aja varovasti
Viimein nuket pääsivät kotiin

Tasainen hurina
lapset nukahtivat istuimiinsa
Kyynel, valuu silmäkulmastani
Nauran ääneen
onnesta

Lapsena, isä oli jotain? 
Aikuisena, ei juurikaan mitään
Nyt, kun elän tätä sukupolven perintöä
on silmäni auki

Sen jonkin sisältä löysin sydämen
Kyynel, ilo, nauru, ymmärrys
Viimein saan tutustua isääni

Täysi kierros, siitä mistä se alkoi
siihen on tultu.
Molemmin puoli anteeksi annettu

Isä

Hiljaisuus täyttää makuuhuoneen
vie ilman
Pohjattoman syvä huokaus tekee tilaa, rikkoo, pysäyttää
Hipaisu reidelleni tuo inhimillisyyden
mahdollisuuden elää
roihuavassa tulessa, tulisilla hiilillä
vesisateessa keskellä ei mitään
Hiljaisuus, ei ole aina
pahasta

Räiskyvää ilotulitusta
hiljaisuus
ei mitään

Juuri kun luulen että se hetki on täällä
jätät takkisi naulakkoon ja otat syleilyysi

Kuka puhuu suullasi,
olen turvassa
Muistan taas

Aamulla kahvin tuoksu leijailee
Viltit etsivät paikkojaan sohvan reunustoille,
karanneet kaukosäätimet hyllyille
sälekaihtimet paljastavat totuuden

Makuuhuoneesta tulee joku
Joku

Minä olen se hedelmäkorin Ananas
Enkä häpeä!

Aika kuluu, minä kulun, sinä kulut

Kuulen kyllä jo kärpästen surinan,
vaikka vielä en niitä nää

En ole koskaan ollut banaani ihminen
(nykyisin aina ostoskorissa)
mutta tarpeeksi kypsänä
se on maukas, tyydyttävä , mielihyvää tuottava

vaan ne hiton kärpäset...

Tyhjä sivu, mahdollisuuksia

Tässä tuolissa on istunut sukupolvia
hiottu on, lakattu, verhoiltu

Tässä minä heilun
kuuntelen ulosteiden analysointia
naurahdan jopa ääneen

Yksinkertaistetaan
mitä sinä mietit karvakasa
tuoko huominen uuden luun?

Tässä minä heilun
edelleen
Kuuntelen huminaa ja ajattelen
hiljaisuutta
Onko sitä, missä se on ja kestäisikö sitä?

Täysin mahdollista, kaikki,
sen rajan sisällä minkä olet itsellesi tehnyt

Heilumme sukupolviemme
tuoleissa

Aikaa on , muttei ole, vai onko?

Kunhan tässä nyt edistyy niin pitää räpsiä digikameralla otoksia omista töherryksistä, eihän ne edelleenkään mitään "hienoa taidetta" ole tai osaamista, eikä miulla mitään tekniikkaakkaan ole, mutta ne on tehty ainakin suoraan sydämestä ja niillä on itselleen merkitys, tai voi olla että vielä sitä merkitystäkin etsin. Mutta eikös se olekkin hienoa että jostain kuvasta löydät aina jotain uutta, eikä se aukea heti kerralla. Sitä jää miettimään.

Telkkari auki, jotain sieltä tulee
lehti kädessä, mutta miksi
aivot jumissa, tavallista
Naurattaa nuo kirjat hyllyssä
apinoiden käyttäytymisestä tai "kolme miestä autossa"
Ärsyttää mainokset, vatsavaivoista ja jalkasienistä ja ketä oikeasti kiinnostaa peräpukamavoiteet Fbi criminal mindsin mainostauolla!!??
äh, liikaa minulle.

Minulla on huono kuulo ja hidas ajatuksen juoksu
(en ole kyllä koskaan ollut juoksija)
Näinä aikoina, monilla muillakin on huono kuulo.
Kuulolaitteista tuskin on tälle sukupolvelle apua.

Teippi suussa, tulpat korvissa
tupot nenässä ja korkki perseessä
Sanokaa nyt, nauran sitte myöhemmin teille
isteille

Tämä huutaa säveliä!

Me katseltiin uusia autoja, vai hankittaisko lisää lapsia
On meillä talo sekä tontti
vaikka tiesit että exäni on rontti
Kolme autoo, vene ja vierastupa
on yksin ulkona-ololupa
Mutta missä meni pieleen,
kompastuitko oven pieleen,
vai enkö tullut iltaisin sun viereen
Vieläkö ymmärrystä riittäis

Olis koti, olis äiti olis isä,
olis elämään se iso lisä
että uskoo tulevaan, siihen tavallisen tylsään
elämään

Peliä se oli aluksi, muistatko vielä rakas?
Annoin sinun painella nappeja ja sinä annoit minun voittaa.
Säädimme toisiamme. Pelasimme hyvin, olimme hyvä tiimi.
Syntax error, syntax error!
Mitä tapahtui? Loppuiko peli vai loppuiko virta? Päätin puolestasi,
ja vein koneen korjaamolle, sinun täytyy vaan tuoda piuhat.

Vihaan sitä imuria, (harjat on ihania),
vaikkei naiset usein niin tee.
Ääni on vähintäänkin ärsyttävä, en kuule edes ajatuksiani
ja liika puhtaus saa minut vainoharhaiseksi ja ärtyneeksi.
Carlsonilla oli oli tarjouksessa 49,90, onneksi se oli paska.
Johan meillä on sisällä imuri, keittiössä imuri, autotallissa imuri
ja lainassa höyrypesuri.

Katson kun poltat tupakkaa
tuoksuu hyvälle, polttaisin, mutta maku on kuvottava.
Tänään sinua ravisteltiin (näetkö nyt todella mikä olen?)
kääntelit päätäsi vältellen.
Politiikon elkeitä, sentti (vaikka satku) ajatuksistasi
Onkohan huomena hiljainen automatka?

Vielä kannan lastani, kuollutta
piakkoin se syntyy
Olen tuntenut kaiken,(kyllä, sen kaiken voi kuvitella)
potkut ja supistuksia on ollut jo tovin
Mitä lähemmäksi h-hetki tulee, sen kovemmaksi kaikki muuttuu
Ei ole enää kauan kun synnytän, ahdistukseni, tuskalla ja kivulla
Ehkä sitten kun ne 40 viikkoa ovat menneet,
loppuu raskain odotus surun päättymisestä.
Ei lapseni, mennyt kesken
Hän oli jo valmis
uuteen matkaan

Jossain pisteessä tulee nauru, (mielipuolinen)
Ei jaksa itkeä
Ihottuma nousee kun elohopea
tunteet tulivat yli

Äitini syli
jos voisi palata ajassa , leikkiä puumajassa,
Rakentaa linnoja, tehdä mustikka maitoa
Lapsuuteen

Tulevaisuuteen
syliin
itkemään
nauramaan
Sukupolvesta toiseen

Ollaan kaksin
minä ja ajatukseni
Enpä ole koskaan ennen niin kaivannut olla yksin kuin kaipaan.
Seura ei ole imartelevaa, ei mieleistä, ei edes siedettävää!
Eoonkaan ei pääse
Keksikää nyt joku on/off toiminto, nobell sille!

Luopuminen
se on vaikeaa (sillä luovuttaja en ole)
Olen tehnyt työtä, monta pitkää päivää ja yötä.
Siivonnut ja pakannut , uskomasta lakannut
Laatikot varastoon ja varasto järjestykseen,
mikään ei ole muuttunut, onkohan jotain unohtunut?
Ei, hyvät naiset ja herrat,
olen pimahtanut
pääni sisäinen sotku, ei siivoamalla selviä.

Pakko päästä kotiin
kotonta on pakko päästä pois,
kiire on jonnekkin, jossakin ei jaksa olla.
Kotiin on vaikea mennä , kotonta on miltei mahdoton lähteä.
Oi olemisen ilo

Arkea, lomautuksia, pyykkivuoria, keskenmenoja, vatsatauteja, työstressiä, uhmaikiä, kolareita, yövalvomisia, sairauksia, vittumaisia esimiehiä, tyhjiä hammastahnatuubeja, sunnuntaikuskeja, pms, mamba ja mitä vielä...
What a wonderfull world
Mistä niitä vaaleanpunaisia laseja saa? Entä pääseekö pilvilinnoihin pavunvartta pitkin ja onko siellä suklaajokia ja piparkakkutaloja?

Minä kirjoitin jo selviytymistarinani
Ja uskomaton se oli!
Mitä nyt, mitä helvettiä!?
Onko elämä vaan aina uudelleen selviytymistä, eikö tarina saa onnellista loppua koskaan? Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka? Saanko kysyä, ketkä?

Ostoskanava
Päivisin sitä olen katsellut kuukauden, ehkä kaksi.
No en kuitenkaan telkkarista, päässäni se on.
Öisin nään painajaisia, vaellan pöpilän käytävillä,
nipistelen muita ohi kulkevia hahmoja,
ihan vaan varmistaakseni ovatko he (Ne)
Todellisia

Mielumin menen hissillä,
Rappuset pakottaisivat minut kohtamaan menetystä
Vain muutaman kerros väliä, onnesta ahdistukseen, syntymästä (jopa)kuolemaan.
Montako kerrosta siihen mahtuukaan, ja mitä niissä kerroksissa on?
Menenkö hissillä vai kävelenkö rappuset?