Olen päästänyt irti (nyt voin sen sanoa),
vaan kädet vieläkin tärisee
Jonnekkin olen menossa, kompassi on rikki ja
suuntavaistokin on luokkaa
eksyin kerran kellariini
Sokeanakin voi kulkea,
kun vain antaa virran viedä, eikä aina
melo täysillä ilman liivejä.

Kun ei ole enää mitään vuodatettavaa,
hanat on kiinni ja kaikki vaan on.
Täytyy vaan olla.
Olemisen vaikeus, sisäistäminen, hyväksyminen
täyttyminen, niinhän se menee.
Mutta aika, ei enää hitaammin voisi kello käydä.

Nyt kun olen tyhjä teekuppi, odottaen kuumaa kylpyä,
en kaipaa hämmentäjiä, vain hetken rauhaa
Hämärtyvään iltapäivään kanssasi.

Sinä joka hyväksyt minut sellaisena, tälläisenä, ja tuollaisena.
Pysähdyt kun minä pysähdyn, jatkat matkaa kun minäkin jatkan.
Pidät jalat maassa ja vierelläsi minä seison,
paljain jaloin.

Miksi heikkonakin täytyy olla vahva?
Kenelle olemme vahvoja, itsellemme, vai toisillemme?
Kysyn nyt kaikilta vahvoilta ihmisiltä, kuka sinua ei hyväksynyt?
Kenelle sinä tuotit pettymyksen? Kenelle sinä nyt elät?
Ketä sinun ympärilläsi on? Ovatko he vahvoja?
Vahvuus, so last season...

Mahdollinen tuntuu mahdottomalta
ja mahdoton mahdolliselta
en vain tiedä kumpi tuli ensin
muna vai kana

On oikea ja väärä,
joskus väärä antaa hengitystilaa
oikea kiristää otettaan kurkulla
Happi voi loppua jonain päivänä

Mahdoton on hyvin lähellä mahdollista
ojenna kätesi
Hitto, vaikka varpaasi
Katso minua ja tehdään se päätös
että jäljelle jää vain mahdollinen

Kun minä putoan
on sinun tehtävä ottaa kiinni
Vaikka vapisevin käsin kannateltava

Jos putoan
ja kädet taskussa kävelet pois
käännät selkäsi
ei mikään köysi ole niin paksu
että se enää kestäisi enää sinun minua nostaa

Jos putoaisin
ilman sinun kannattelua
Olisi pohjalla kylmää ja kosteaa
tuntematonta, nousevaa
kasvillisuutta

Älä anna minun pudota
jos en itse jaksa pitää kiinni
Viimeisillä voimillasi
kannattele minua

Kun maailma vittuilee ja menee piiloon
jään minä sen laidalle
On vaikea olla hyppäämättä

Tuska on sitonut minut sisälleen
eikä anna lentää
Ahdistus on ahminut
pikkuisena välipalanaan

Näitäkin hetkiä

Iltaisin kun silitän hiuksia
pienten takkutukkien
tallukan ja apinan
Tunnen jonkun puuttuvan,
ei vielä sylini täysi ole
sydämenikään

Pieni kantapää, viisi varvasta
pienen hetken sen voi tuntea ja nähdä
välissä vain muutama pinkeä milli

Sen sinäkin muistat!

Hitaasti saavuit, ääneti
Sininen ja pieni vasta käytävällä
parkaisit tervetuliaishuutosi
Elämä tuli, kirkasta, kylmää ja
pelottavaa

Sen onnen muistaen
ajan kulun unohtaen
Valtaa kuitenkin suru
siitä pienestä
kenen varpaita ei koskaan laskettu

Sitoutumien , on niin helppoa
Aikuisenakin, oma lapsi on aina oma lapsi
Katkeaako napanuora koskaan

Solmuja, kasa lankaa,
sidottuja silmiä
köytettyjä käsiä
pakkoja
Sitoutumista?

Ei ole sinua, ei ole minua
on me
Kriisien kasvattamana
Sitoutuneena

Yhteinen ateria,
(ei kuitenkaan viimeinen ehtoollinen)
auttava käsi, kohtaaminen
silmiin katsominen
pelotta

Puretaan kaikki! Ja rakennetaan!

Ajoittain, jostain tiedostamattomasta syystä
palaan lapsuuden kotiini unissa ja ajatuksissani
Unet ovat usein painajaisia vaihtelevalla kokoonpanolla,
mutta kenttä on aina sama

Silti se on niitä harvoja paikkoja
missä tunnen hiljaisuuden sisälläni
ilman keuhkoissani
turvan

Lapsuuden kodissani en tahdo olla lapsi,
enkä unissanikaan sitä siellä ole

Mitä painajaisia äitini näkee, sitä en tiedä
mutta sinne palaa hänkin
jostain tiedostamattomasta syystä
ajoittain

Jos ei katso silmiin,
ketä silloin pelkää?
Näkisikö siellä toisen ihmisen vai itsensä
ja kumpaa ei tahtoisi nähdä?
Kuka pelkää ja ketä?

Kahvi maistuu erilaiselta
kuka katsoo peilistä takaisin?
Ihokarvat nousevat pystyyn,
Tunnen jokaisen hengenvedon ja nielaisun
Tärisen, ja painajaisiani ei voisi edes kuiskata.
Vaikka mikään ei ole muuttunut
ei mikään ole
ennallaan (minussa)

Vaihtuneet värit
hiljenneet äänet
hiipuneet jäljet
mutta ei

Edes höyheniä en kantaa jaksaisi
tänään
Julmasti auki revittynä, tyhjänä
valmiina

Syvälle ovat juurtuneet
ja versot kohoilevat hiljalleen kohti sinistä
Ja minä keinun, kasvoillani tuuli ja armo

Kuin noita roviolla poltettu
harmaana hiljaa hiipuneena hiilenä
Keinun ja hymyilen versoille
ne kutittelevat varpaitani
Olen nyt valmiina

Joskus tuntuu
että olen tullut toisen naisen elämään
Kuka hän on?
Oppisinko olemaan tuo nainen
oppisiko hän olemaan minä.
Jos jäisin, mihin hän menisi
tai mihin minä menisin jos hän jäisi
Onko molemmille tilaa
vai onko toisen mentävä?

Sukellus menneisyyteen, keuhkot täynnä ilmaa
Punainen kaasugrilli, kärähtäneen makkaran tuoksu
Ilman raikkaus tuo minut pintaan

Savun katku, rantasauna on lämmin
Löyly on lempeä, puhdistava, järvivesi uudistava
Melkein hiljaista

Ne nuket pölyn seasta
arvossaan korvaamattomat
pienet vaatteet, niissä näkyy aika
Kuin partio, pelastamme,
etsimme yhdessä
ja totisesti sen löysimme
ilon

Vuosien ikävä siirtyi meihin
lähtö
Soitellaan ja aja varovasti
Viimein nuket pääsivät kotiin

Tasainen hurina
lapset nukahtivat istuimiinsa
Kyynel, valuu silmäkulmastani
Nauran ääneen
onnesta

Lapsena, isä oli jotain? 
Aikuisena, ei juurikaan mitään
Nyt, kun elän tätä sukupolven perintöä
on silmäni auki

Sen jonkin sisältä löysin sydämen
Kyynel, ilo, nauru, ymmärrys
Viimein saan tutustua isääni

Täysi kierros, siitä mistä se alkoi
siihen on tultu.
Molemmin puoli anteeksi annettu

Isä

Hiljaisuus täyttää makuuhuoneen
vie ilman
Pohjattoman syvä huokaus tekee tilaa, rikkoo, pysäyttää
Hipaisu reidelleni tuo inhimillisyyden
mahdollisuuden elää
roihuavassa tulessa, tulisilla hiilillä
vesisateessa keskellä ei mitään
Hiljaisuus, ei ole aina
pahasta